Maisema-arkkitehti ja skeittari Janne Saario suunnittelee työkseen skeittipuistoja – ”Skeittauksessa jo alusta alkaen kiehtoi se, että piti sopeutua ympäristöön”
Skeittipuistot ovat vaativia ympäristörakentamisen kohteita. Maisema-arkkitehti Janne Saario yhdistää työssään skeittarin kokemuksen ja suunnittelijan näkökulman.
Janne Saario aloitti skeittauksen 1980-luvun lopulla. Tuolloin skeittipaikat olivat aidattuja alueita, joilla oli muutama valmis ramppi. Saariota ja hänen ystäviään kiinnostivat kuitenkin ennen kaikkea kaupungin omat ympäristöt. He etsivät paikkoja, joita ei ollut suunniteltu skeittaukseen, mutta jotka tarjosivat siihen mahdollisuuksia.
Yksi tällainen paikka oli Saarion kotikulmilla Helsingin Torpparinmäessä sijaitseva jättimäisen jalanjäljen muotoinen uima-allas. Kun allas oli tyhjillään, sen asfalttipinnalla skeitattiin.
”Skeittauksessa jo alusta alkaen kiehtoi se, että piti sopeutua ympäristöön eikä odottaa, että ympäristö olisi suunniteltu juuri sinua varten”, Saario muistelee.
Lukioaikana skeittauksesta tuli tavoitteellisempaa. Saario kiersi sponsoreiden tukemana ympäri maailmaa kuvaamassa skeittivideoita ja tekemässä lehtijuttuja. Matkoilla hän alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota myös kaupunkien rakennettuun ympäristöön.
Maisema-arkkitehtuurin opintojen alettua skeittimatkat saivat rinnalleen toisen näkökulman: kaupunkeja ja niiden arkkitehtuuria saattoi tarkastella myös tulevan ammatin kautta. Reissuilta jäi mukaan arkkitehtonisia matkamuistoja, joihin Saario palaa yhä suunnittelutyössään.
”Jo nuorena ajattelin, että jos päätyisin suunnittelijaksi, voisin ujuttaa kaupunkiin huomaamattomia, hyvin skeitattavia yksityiskohtia. Ajattelin, että voisin tavallaan tuoda skeittarin näkökulmaa suunnitteluun muiden huomaamatta. Se ajatus kariutui kuitenkin nopeasti, kun ensimmäisen skeittipuistosuunnitelmani myötä skeittitaustani tuli esiin.”
Yhteistyötä ja paikan kuuntelemista
Saario toimii yksinyrittäjänä, mutta skeittipuistojen suunnittelu on aina eri alojen asiantuntijoiden yhteistyötä. Mukana on esimerkiksi rakenne-, kuivatus-, sähkö- ja valaistussuunnittelijoita kohteen tarpeiden mukaan.
Skeittipuiston suunnittelu alkaa harvoin tyhjältä pöydältä. Usein hankkeen taustalla on vuosien työ, kun paikalliset harrastajat ovat etsineet sopivaa paikkaa ja pyrkineet vakuuttamaan päättäjät investoinnin tarpeellisuudesta. Kun Saario liittyy projektiin, hänen tehtävänsä on sovittaa yhteen harrastajien toiveet, tilaajan tekniset ja taloudelliset reunaehdot sekä ympäristön ominaispiirteet.
”Ajattelen, että suunnittelussa on aina kolme osapuolta: harrastajat, tilaaja ja maisema. Maisemaa pitää kuunnella, se kertoo oman tarinansa. Jos paikalla on hienoja puita tai kiinnostavia maastonmuotoja, niitä ei pidä nähdä esteinä vaan lähtökohtina.”
Saarion mukaan suunnittelu on ennen kaikkea kuuntelemista ja yhteensovittamista. Samassa hankkeessa voi olla mukana skeittareita, scoottaajia, BMX-pyöräilijöitä, rullaluistelijoita, parkouraajia, muita harrastajia sekä kunnan eri toimijoita. Tavoitteena ei kuitenkaan ole kompromissi, vaan omaleimainen kokonaisuus, josta paikalliset voivat olla ylpeitä ja jossa he viihtyvät.
Betoni vaatii erityisosaamista
Skeittipuiston rakentaminen poikkeaa monesta muusta ympäristörakentamisen kohteesta erityisesti pintojen tarkkuusvaatimusten vuoksi. Skeittilaudan noin 50 millimetrin kokoiset renkaat edellyttävät erittäin kovaa, tasaista ja kestävää pintaa, minkä vuoksi päämateriaaliksi on vakiintunut sileäksi hierretty betoni. Lisäksi rakenteissa käytetään muun muassa kulutusta kestävää graniittia sekä metalliputkia.
Pelkkä materiaalivalinta ei kuitenkaan riitä, vaan ratkaisevaa on toteutustapa. Erityisesti kaarevien ja kolmiulotteisten betonimuotojen rakentaminen vaatii pitkälle erikoistunutta osaamista. Suomessa alalle on syntynyt yrityksiä, joiden perustajat ovat itse skeittareita. Harrastuksesta liikkeelle lähtenyt osaaminen on kehittynyt ammattimaiseksi betonirakentamiseksi.
”Skeittipuistojen betonivalu on oma erikoisalansa. Kaarevien pintojen viimeistely tehdään käsityökaluilla, ja siinä käytetään samoja työvälineitä, joita on alun perin kehitetty betonisten uima-altaiden rakentamiseen Yhdysvalloissa.”
Yhteys ei ole sattumaa. Skeittauksen juuret ulottuvat Kaliforniaan, jossa surffaajat alkoivat 1970-luvulla käyttää tyhjillään olevia betonisia uima-altaita skeittaamiseen. Samalla altaiden rakentamiseen kehitetyt työmenetelmät siirtyivät vähitellen myös skeittirakenteiden tekemiseen.
Inspiraatiota maisemasta ja käyttäjiltä
Inspiraatio skeittipuiston suunnitteluun voi syntyä monesta lähteestä. Joskus lähtökohtana ovat ympäristön ominaispiirteet, toisinaan alueelle määritelty teema tai käyttäjien toiveet. Saarion mukaan onnistunut suunnitelma syntyy, kun nämä eri lähtökohdat yhdistyvät luontevaksi kokonaisuudeksi.
Meri-Rastilan Haruspuiston skeittialueella suunnittelua ohjasi koko leikkipuistoa yhdistävä meriteema. Luonnostelun edetessä skeittipuisto alkoi Saarion silmissä muistuttaa mustekalaa, jonka lonkeroihin harrastajien työpajassa esiin nousseet toiveet erilaisista skeittielementeistä oli mahdollista sovittaa.
Saarion kansainvälisistä töistä yksi merkittävimmistä on Rotterdamin keskustaan Hollannissa toteutettu skeittipuisto. Kaupunki halusi uudistaa vilkkaalla bulevardialueella sijainneen vanhan skeittipaikan, mutta eri käyttäjäryhmien näkemykset olivat kärjistyneet vuosien aikana konfliktiksi.
Saarion valikoiduttua suunnittelijaksi, eri ryhmiä osallistava suunnitteluprosessi kesti noin kaksi vuotta.
”Kaupungilla ei ollut kiire rakentaa, vaan tärkeintä oli löytää ratkaisu, johon eri käyttäjäryhmät voisivat sitoutua. Työpajojen aikana ilmapiiri rauhoittui vähitellen, ja lopputuloksesta tuli kokonaisuus, joka palveli mahdollisimman monia.”
Kohde oli myös teknisesti poikkeuksellisen vaativa. Pitkänomainen puisto sijoittui vilkkaaseen kaupunkiympäristöön vanhojen puiden lomaan, metrolinjan yläpuolelle ja korkoasemaltaan osittain merenpinnan alapuolelle. Suunnittelussa sovitettiin yhteen olemassa oleva infrastruktuuri, kasvillisuus sekä eri käyttäjäryhmien tarpeet.
Ympäristö avautuu skeittilaudan päältä
Nuoruuden skeittimatkoilla Saario hyödynsi aamut usein omiin tutkimusretkiinsä. Kun muu seurue vielä nukkui, maisema-arkkitehtiopiskelija Saario kiersi kaupunkia, havainnoi rakennettua ympäristöä ja etsi uusia skeittipaikkoja.
Eräällä tällaisella kierroksella hän löysi Ateenan Akropoliin rinteiltä pitkän, kaltevan betonipinnan, jota ei ollut suunniteltu skeittaukseen mutta joka tarjosi siihen poikkeukselliset mahdollisuudet. Myöhemmin koko skeittiryhmä palasi paikalle kuvaamaan sekä lehtijuttua että skeittivideota.
”Siitä jäi mieleen enemmän kuin itse paikka. Siinä yhdistyivät löytämisen ilo, arkkitehtuurin tutkiminen ja yhdessä tekeminen. Se kertoo aika hyvin siitä, mitä skeittaus minulle on.”
Sama ajattelutapa näkyy edelleen Saarion työssä. Skeittaus on opettanut tarkastelemaan kaupunkia mahdollisuuksien kautta sekä löytämään rakennetuista ympäristöistä uusia näkökulmia ja käyttötapoja.
Teksti: Anna Niemelä